Pieniä sieviä sieniä

Syksyinen metsä on täynnä tuoksuja, värejä ja eriskummallisia sieniä.

Syksyn saapumisen tunnistaa paitsi koulujen alkamisesta myös siitä että ajatukseni menevät metsään. Sienimetsään nimittäin. Sienestyskaverini kanssa alkaa jo loppukesästä kiivas viestittely ja sienestysaikataulujen yhteensovittaminen. Kun sienestykausi viimein koittaa, kotini täytyy sienikuivurin tuhinasta ja metsäisistä tuoksuista. Koska jo viitenä syksynä olen työskennellyt viestintäalan yrittäjänä ja vapaana taiteilijana (olen kirjoittanut, kuvailutulkannut ja kuvittanut lastenkirjaa näkövammaisille lapsille), työaikani on ollut järjestettävissä sienestyksen kannalta oivallisesti.

Sienet ovat minusta sympaattisia ja hassuja tappeja, nappuloita, palleroita, kikkareita, suppiloita ja tötteröitä. Niiden pinta voi olla samettinen, karvainen, verkkomainen, limainen tai nahkea. Ne voivat olla kirkuvan keltaisia ja punaisia, maastoutuvia vihreänruskeita tai hehkuvan valkoisia ja violetteja. Ne piilottelevat syvällä sammalen seassa, naamioituvat kuihtuneeksi haavanlehdeksi tai törröttävät näkyvissä aivan keskellä polkua. Ne putkahtavat joka vuosi täsmälleen samaan paikkaan tai sitten eivät. Joskus niitä on korikaupalla, toisinaan taas ei ollenkaan. Ailahtelevia metsän kummajaisia. Niiden nimetkin kuulostavat lähinnä menninkäisten nimiltä.

Ylläolevan kuvan sieni on esimerkki sievästä sienimaailman kummajaisesta, joka ei päädy koriini vaan valokuvaan. Vaakasuuntaisessa kuvassa on lähikuva syksyisestä, tummasta metsänpohjasta, joka on lakastuneiden lehtien peitossa. Keskellä kuvaa mullanruskean karikkeen seasta kurkottaa esiin keltahaarakas, jonka raikas keltainen väri hohtaa hätkähdyttävän räikeänä ruskeaa lehtimattoa vasten. Sieni muodostuu hyvin ohuista sormimaisista haaroista, jotka kiemurtelevat ylöspäin tiiviinä korallimaisena kimppuna. Kuvan oikeassa reunassa maassa makaa sammalen peittämä lahopuu. Äkkivilkaisulla voisi luulla puun olevan oksanpaksuinen ja haarakkaan sen vieressä nilkankorkuinen. Sienen oikean mittakaavan paljastavat kuitenkin karikkeen seasta pilkistävät kellastuneet koivunlehdet, havunneulaset ja lepänkävyt – haarakashan on tuskin koivunlehteä suurempi!

Koska sienestys on jatkuvasti mielessä ei liene yllätys, että yksi taktiilia lastenkirjaani varten luonnostelemani tarina liittyy sieniin. Sienitarina tosin päätyi jo aikoja sitten pöytälaatikkoon, sillä näkövammaisten lasten testiryhmäni (kiitos reippaat Oo mun kaa -kerholaiset!) äänesti suosikikseen erään toisen tarinan. Saavutettava lastenkirjani on muuten tullut painosta ja julkaistaan aivan pian. Siitä kerron lisää, jahka ensin käyn sienimetsässä.

P.S. Kiinnostaisikohan muuten ketään kuvailutulkattu sieniretki?

Paikan päällä

Taiteilija Kimmo Ylösen teos ”Metsäpohjan arkekologiaa” sijaitsee polun varrella harvassa vanhassa kuusikossa, suurehkon kuusen juurella. Linkki teoksen kuvailutulkkaukseen löytyy tekstistä alla. Kuva: Hanna Kaisa Vainio.

“Minusta oli tosi mukava, että olit kuvaillut paikkoja, se on juuri oleellista tässä näyttelyssä. Käsikirjoituksesi oli minusta tosi hieno ja suorastaan ihmeellisen tarkka, vaikka et päässyt käymään paikalla. Ollaan tosi iloisia tästä!”

— Hanna Kaisa Vainio, Mustarinda-seura

Tavallisesti tutustun kuvailutulkattaviin teoksiin paikan päällä. Dokumentoin teokset kuvin ja videoin sekä luonnostelen ensimmäiset tekstini teoksen äärellä. Käyn usein uudestaan näyttelyssä vertaamassa valmista kuvailutulkkauskäsikirjoitustani teokseen ja tarkistan vielä kerran yksityiskohdat: värisävyt, siveltimen vedot, struktuurit, koot ym. Taidenäyttelyn jokainen yksityiskohta on rakennettu tarkkaan harkiten. Siksi haluan myös kuvailutulkkauksessa huomioida näyttelykokemukseen vaikuttavat seikat: näyttelytilan ja -arkkitehtuurin, teosten esillepanon ja ripustuksen, valaistuksen, teosten katselukulman, teosten ja näyttelyvieraan vuorovaikutuksen jne. Tarkkailen vaivihkaa myös muita näyttelyvieraita. Saan näin vinkkejä siitä, kuinka yleisö kohtaa teokset ja reagoi niihin. Tällä kertaa tutustumismatka Helsingistä Paljakanvaaraan Mustarinda-seuran Polku-näyttelyyn ei vain ollut mahdollinen.

Kuinka kuvailutulkkaus laaditaan etänä?

Kuinka sitten pääsin paikan päälle Paljakanvaaraan menemättä paikalle? Sain Mustarindan taiteilijayhteisöstä, näyttelystä ja taiteilijoista kattavat taustatiedot, joiden avulla pääsin kiinni näyttelyn teemoihin. Teoksista lähetettiin minulle monipuolista kuva- ja videomateriaalia, joka havainnollisti hyvin myös näyttelytilana toimivan luontopolun ääniä ja tunnelmaa. Intohimoisena luontoretkeilijänä minulle ei tuottanut ongelmia asettua mielikuvissani pohjois-suomalaiseen maisemaan ja samaistua luontopolulla kulkijaan. Kuvailutulkkausta kirjottaessani yritin miettiä kuinka kulkija matkaa polulla ja lähestyy teosta. Teosta ympäröivän luonnon kuvailu oli minusta tärkeää, joten tutkin kuvista erityisen tarkkaan myös kasvillisuutta.

Mustarinda edistää esteettömyyttä

Mustarindassa on mietitty kuvailutulkkausta jo jonkin aikaa. ”Tänä vuonna kuvailutulkkaus tuli erityisesti ajankohtaiseksi, kun näyttely päätettiin pitää metsässä. Hyrynsalmelaiset ovat etupäässä vanhempaa väestöä eivätkä kaikki vakikävijöistämme pääse polulle. Mustarindassa käy ihmisiä laajalti ja verkostot ovat suuret. Ajattelimme, että ääninauha on mukava myös niille, jotka eivät pääse matkustamaan Hyrynsalmelle näyttelyä katsomaan.”, Hanna Kaisa Vainio kertoo päätöksen taustoista.

”Mustarinda-talo, jossa näyttelyt yleensä pidetään, ei ole esteetön, joten aiheen miettimistä on syytä jatkaa ja muun muassa rampin rakentaminen on suunnitteilla. Käytännössä kuitenkin esteettömyyden edistäminen, niin kuin moni muukin seikka yhdistyksen pyörittämässä toiminnassa, on kiinni rahoituksesta ja ihmisresursseista.”, Vainio lisää.

Tämän jutun kuvituksena on taiteilija Kimmo Ylösen teos ”Metsäpohjan arkekologiaa”. Sen ja muiden Polku-näyttelyn teosten kuvailutulkkaukset ja taiteilijahaastattelut ovat kuunneltavissa Mustarinda-seuran verkkosivulla. Paikan päällä Paljakanvaarassa näyttelyyn on saatavilla myös ääniopaste.

P.S. Mustarinda-seura ry:n Polku-näyttely 13.6.–31.8.2019 osoitteessa Paljakantie 61, 89400 Hyrynsalmi.

Pimeä kahvila

Oletko koskaan ollut pimeässä? Siis oikeasti pimeässä? Olen kerran kokenut absoluuttisen pimeyden. Se tapahtui vuosia sitten Ranskan Pyreneillä syvällä luolastossa, kun retkiseurueemme sammutti hetkeksi otsalamppunsa. Tuli kertakaikkisen sysimustaa. Pimeässä istuessani huomioni kiinnittyi asioihin, joita en ollut aikaisemmin havainnutkaan: hengityksen tuhinaan, vaatteiden kahinaan, veden solinaan, mudan tuoksuun, seisovaan ilmaan, suojakypärän painoon. Hetki oli rauhoittava ja pysäyttävä, hiukan jännittäväkin.

Seuraavan kerran vietin hetken täysin pimeässä viime lokakuussa. Olen kuullut vuosien varrella Näkövammaisten liiton legendaarisesta pimeästä kahvilasta Pimé Café’sta ja olin ikionnellinen, kun pääsin vihdoin kokemaan sen Näkövammaisten liiton 90-vuotisjuhlassa.

Vierailijat johdatetaan sisälle kahvilaan neljän hengen ryhmissä. Muodostamme ovelle jonon, otamme kiinni edessä olevan olkapäästä ja sipsutamme sisälle toisiamme ohjaten. Vaikka olin jonottanut tovin oven ulkopuolella ja nähnyt ihmiset joiden joukossa minut ohjataan sisälle, kummallista kyllä pimeässä unohdan heti kenen olkapäähän tartuinkaan. Pimeä tekee oloni varsin avuttomaksi. En voi muuta kuin roikkua letkan hännillä ja luottaa siihen, että minut johdatetaan sinne minne pitääkin. Missä ikinä se sitten onkaan.

Minut ohjataan pöydän luo. Hapuilen itselleni tuolin, johon istun. Silmäni yrittävät itsepintaisesti löytää jotakin kiinnekohtaa, mutta luovuttavat lopulta. Missä olen? Minkä kokoinen pöytä on? Keitä ympärilläni on? Korvani yrittävät tunnistaa ja paikantaa ääniä: puhetta (naapuripöydästä?), liikettä (tarjoilija?), astioiden ääntä (keittiössä?). Ihan mahdotonta sanoa niiden perusteella mitään ympäristöstä, tilan suuruudesta tai ihmisten määrästä. Ihmettelen tilannetta hetken. Tarjoilija tulee ottamaan tilaukseni. Kuulostaa nuorelta mieheltä. Ehkä. Mehua ja leivos, kiitos. Kahvin juonti sokkona voisi olla turhan riskialtista.

“Mehua ja leivos, kiitos. Kahvin juonti sokkona voisi olla turhan riskialtista.”

Vierustoverini keskustelevat, taitavat tuntea toisensa. Tuntuupa hassulta istua hiljaa pimeässä, täysin eristyksissä ja kadoksissa. Tilanteeseen ei ole kuin yksi ratkaisu: avaan suuni ja kysyn keitäs tässä pöydässä oikein istuu. Jutustelu tuo mukavan kotoisan ja turvallisen olon, vaikken edelleenkään hahmota yhtään mitään ympäristöstäni. Ihan hauskaahan tässä on istua ja tutustua uusiin ihmisiin. Ruoka tuodaan ja lasketaan eteeni pöydälle. Hivelen sormillani varovasti pöydän viileää pintaa. Iloitsen kun löydän pahvilautasen ja sen vierestä mukin. Ei mitään hajua millainen leivos lautasella on. Olisi voinut olla fiksua kysyä asiaa tilatessa. En jää sormeilemaan leivosta sen enempää, vaan nostan sen huulilleni. Pehmeää, makeaa ja tahmaista. Mansikkahilloa ja kermavaahtoa, luulisin. Sotkeudun kermavaahtoon ja pelkään kaatavani mehumukini. Syöminen onkin yllättävän haastavaa, vaikka luulin sen olevan täysin automaattinen motorinen suoritus. Onneksi listalla ei ollut keittoa.

Syötyämme ja juteltuamme riittävästi kutsumme tarjoilijan huhuilemalla satunnaisesti valittuun suuntaan. Tarjoilija ilmestyy paikalle jostakin ja johdattaa meidät takaisin valoon. Otan paikkani letkan hännillä ja pidän kiinni edellä olevan olkapäästä jo hiukan varmemmin ottein.

P.S. Pimé Café Iiriksessä Itäkeskuksessa joka kuukauden toinen keskiviikko 13.2., 13.3., 10.4. ja 8.5. klo 15–19. Lisätietoa löydät Näkövammaisten liiton sivulta.