Oletko koskaan ollut pimeässä? Siis oikeasti pimeässä? Olen kerran kokenut absoluuttisen pimeyden. Se tapahtui vuosia sitten Ranskan Pyreneillä syvällä luolastossa, kun retkiseurueemme sammutti hetkeksi otsalamppunsa. Tuli kertakaikkisen sysimustaa. Pimeässä istuessani huomioni kiinnittyi asioihin, joita en ollut aikaisemmin havainnutkaan: hengityksen tuhinaan, vaatteiden kahinaan, veden solinaan, mudan tuoksuun, seisovaan ilmaan, suojakypärän painoon. Hetki oli rauhoittava ja pysäyttävä, hiukan jännittäväkin.
Seuraavan kerran vietin hetken täysin pimeässä viime lokakuussa. Olen kuullut vuosien varrella Näkövammaisten liiton legendaarisesta pimeästä kahvilasta Pimé Café’sta ja olin ikionnellinen, kun pääsin vihdoin kokemaan sen Näkövammaisten liiton 90-vuotisjuhlassa.
Vierailijat johdatetaan sisälle kahvilaan neljän hengen ryhmissä. Muodostamme ovelle jonon, otamme kiinni edessä olevan olkapäästä ja sipsutamme sisälle toisiamme ohjaten. Vaikka olin jonottanut tovin oven ulkopuolella ja nähnyt ihmiset joiden joukossa minut ohjataan sisälle, kummallista kyllä pimeässä unohdan heti kenen olkapäähän tartuinkaan. Pimeä tekee oloni varsin avuttomaksi. En voi muuta kuin roikkua letkan hännillä ja luottaa siihen, että minut johdatetaan sinne minne pitääkin. Missä ikinä se sitten onkaan.
Minut ohjataan pöydän luo. Hapuilen itselleni tuolin, johon istun. Silmäni yrittävät itsepintaisesti löytää jotakin kiinnekohtaa, mutta luovuttavat lopulta. Missä olen? Minkä kokoinen pöytä on? Keitä ympärilläni on? Korvani yrittävät tunnistaa ja paikantaa ääniä: puhetta (naapuripöydästä?), liikettä (tarjoilija?), astioiden ääntä (keittiössä?). Ihan mahdotonta sanoa niiden perusteella mitään ympäristöstä, tilan suuruudesta tai ihmisten määrästä. Ihmettelen tilannetta hetken. Tarjoilija tulee ottamaan tilaukseni. Kuulostaa nuorelta mieheltä. Ehkä. Mehua ja leivos, kiitos. Kahvin juonti sokkona voisi olla turhan riskialtista.
“Mehua ja leivos, kiitos. Kahvin juonti sokkona voisi olla turhan riskialtista.”
Vierustoverini keskustelevat, taitavat tuntea toisensa. Tuntuupa hassulta istua hiljaa pimeässä, täysin eristyksissä ja kadoksissa. Tilanteeseen ei ole kuin yksi ratkaisu: avaan suuni ja kysyn keitäs tässä pöydässä oikein istuu. Jutustelu tuo mukavan kotoisan ja turvallisen olon, vaikken edelleenkään hahmota yhtään mitään ympäristöstäni. Ihan hauskaahan tässä on istua ja tutustua uusiin ihmisiin. Ruoka tuodaan ja lasketaan eteeni pöydälle. Hivelen sormillani varovasti pöydän viileää pintaa. Iloitsen kun löydän pahvilautasen ja sen vierestä mukin. Ei mitään hajua millainen leivos lautasella on. Olisi voinut olla fiksua kysyä asiaa tilatessa. En jää sormeilemaan leivosta sen enempää, vaan nostan sen huulilleni. Pehmeää, makeaa ja tahmaista. Mansikkahilloa ja kermavaahtoa, luulisin. Sotkeudun kermavaahtoon ja pelkään kaatavani mehumukini. Syöminen onkin yllättävän haastavaa, vaikka luulin sen olevan täysin automaattinen motorinen suoritus. Onneksi listalla ei ollut keittoa.
Syötyämme ja juteltuamme riittävästi kutsumme tarjoilijan huhuilemalla satunnaisesti valittuun suuntaan. Tarjoilija ilmestyy paikalle jostakin ja johdattaa meidät takaisin valoon. Otan paikkani letkan hännillä ja pidän kiinni edellä olevan olkapäästä jo hiukan varmemmin ottein.
P.S. Pimé Café Iiriksessä Itäkeskuksessa joka kuukauden toinen keskiviikko 13.2., 13.3., 10.4. ja 8.5. klo 15–19. Lisätietoa löydät Näkövammaisten liiton sivulta.