Syksyinen metsä on täynnä tuoksuja, värejä ja eriskummallisia sieniä.
Syksyn saapumisen tunnistaa paitsi koulujen alkamisesta myös siitä että ajatukseni menevät metsään. Sienimetsään nimittäin. Sienestyskaverini kanssa alkaa jo loppukesästä kiivas viestittely ja sienestysaikataulujen yhteensovittaminen. Kun sienestykausi viimein koittaa, kotini täytyy sienikuivurin tuhinasta ja metsäisistä tuoksuista. Koska jo viitenä syksynä olen työskennellyt viestintäalan yrittäjänä ja vapaana taiteilijana (olen kirjoittanut, kuvailutulkannut ja kuvittanut lastenkirjaa näkövammaisille lapsille), työaikani on ollut järjestettävissä sienestyksen kannalta oivallisesti.
Sienet ovat minusta sympaattisia ja hassuja tappeja, nappuloita, palleroita, kikkareita, suppiloita ja tötteröitä. Niiden pinta voi olla samettinen, karvainen, verkkomainen, limainen tai nahkea. Ne voivat olla kirkuvan keltaisia ja punaisia, maastoutuvia vihreänruskeita tai hehkuvan valkoisia ja violetteja. Ne piilottelevat syvällä sammalen seassa, naamioituvat kuihtuneeksi haavanlehdeksi tai törröttävät näkyvissä aivan keskellä polkua. Ne putkahtavat joka vuosi täsmälleen samaan paikkaan tai sitten eivät. Joskus niitä on korikaupalla, toisinaan taas ei ollenkaan. Ailahtelevia metsän kummajaisia. Niiden nimetkin kuulostavat lähinnä menninkäisten nimiltä.
Ylläolevan kuvan sieni on esimerkki sievästä sienimaailman kummajaisesta, joka ei päädy koriini vaan valokuvaan. Vaakasuuntaisessa kuvassa on lähikuva syksyisestä, tummasta metsänpohjasta, joka on lakastuneiden lehtien peitossa. Keskellä kuvaa mullanruskean karikkeen seasta kurkottaa esiin keltahaarakas, jonka raikas keltainen väri hohtaa hätkähdyttävän räikeänä ruskeaa lehtimattoa vasten. Sieni muodostuu hyvin ohuista sormimaisista haaroista, jotka kiemurtelevat ylöspäin tiiviinä korallimaisena kimppuna. Kuvan oikeassa reunassa maassa makaa sammalen peittämä lahopuu. Äkkivilkaisulla voisi luulla puun olevan oksanpaksuinen ja haarakkaan sen vieressä nilkankorkuinen. Sienen oikean mittakaavan paljastavat kuitenkin karikkeen seasta pilkistävät kellastuneet koivunlehdet, havunneulaset ja lepänkävyt – haarakashan on tuskin koivunlehteä suurempi!
Koska sienestys on jatkuvasti mielessä ei liene yllätys, että yksi taktiilia lastenkirjaani varten luonnostelemani tarina liittyy sieniin. Sienitarina tosin päätyi jo aikoja sitten pöytälaatikkoon, sillä näkövammaisten lasten testiryhmäni (kiitos reippaat Oo mun kaa -kerholaiset!) äänesti suosikikseen erään toisen tarinan. Saavutettava lastenkirjani on muuten tullut painosta ja julkaistaan aivan pian. Siitä kerron lisää, jahka ensin käyn sienimetsässä.
P.S. Kiinnostaisikohan muuten ketään kuvailutulkattu sieniretki?